Postauksen toinen osa keskitty matkan loppuosaan, joka ei enää sujunutkaan niin lennokkasti kuin alku. Kahvittelun jälkeen matka jatkui. Hitaasti mutta varmasti. Edessä oli reissun puuduttavin osuus, noin 10 kilometrin pätkä suoraa asfalttitietä ilman minkäänlaista taukopaikkaa. Kilometrejä kun oli takana jo melkein 40 ja rakkoihin asti hiertyneet jalat, lyhytkin tauko olisi kelvannut hyvin. Kaikenlaista kävi matkalla mielessä, kuljimme täysin kahdestaan, pari tuttua taisi mennä ohi ja pysähtyi muutaman sanan vaihtamaan.
Molemmilla taisi olla samansuuntaisia ajatuksia mielessä, kuten esimerkiksi se, että kun ollaan maratonmitta, 42,2 km saavutettu, voidaan hankkia kyyti - tai ainakin tuumata uudelleen. Tuo matka täyttyi ajassa 8h 55min ja olosuhteet huomioiden olimme erittäin tytytyväisiä. Kilometrit taittuivat tässä vaiheessa noin 11-12 minuutin tahdilla.
Pian tuli taas sisko miehensä kanssa vastaan ja tällä kertaa tuomisina oli vettä ja rakkolaastareita! Käyttöön meni. Täytin vesipullot, jotka olivat päässeet tyhjiksi, jäljellä oli enää repussa olevaa vettä ja sen juominen oli jotenkin hankalaa. Saattoi johtua myös väsymyksestä. Sovittiin tässä myös, että vievät auton leiripaikalle ja tulevat meitä kävellen vastaan. Luvattiin ilmoittaa, koska ollaan tietyssä kohden matkaa ja osaavat lähteä. Tässä vaiheessa piti olla myös selvää, että he eivät enää voi kyytiä tarjota, mutta tiedossa oli, että hätätapauksessa joku pystyy hakemaan. Matka jatkui.
Vihdoin edessä oli bussipysäkki. Matkaa oli pysäkille päästessä taivallettu 48,5 km ja jäljellä olevat vajaa 10 km tuntui erittäin pitkältä matkalta ja "maali" oli kaukana. Jo rakkojen alkaessa vaivaamaan, jäljellä olevat noin 20 kilometriä tuntuivat utopistiselta ja jälkeenpäin puhuttuna molemmat olivat aika varmoja, että kävellen ei perille päästä.
Pysäkiltä lähtiessä molemmilla oli mielessä, että 50 km asti taaperretaan ja sitten hypätään auton kyytiin. Takaraivossa oli myös ajatus siitä, että meitä ollaan tulossa vastaan ja periksiantaminen ei olisi ollut helppoa. Jatkettiin taapertamista.
Kilometrivauhti oli jo noin 15 minuutin luokkaa. Joka paikkaan sattui eikä vähiten jalanpohjiin, joissa oli mojovat rakot. Laastareista oli toki vähän apua, mutta silti piti varoa. Tauot tiheni, istuttiin taas hetki ja pian jo edessä näkyi myös saattajat. Matkaa olisi vielä noin 6 km, joka tuntui ihan järkyttävän pitkälle, kun takana oli jo yli 50 käveltyä kilometriä.
Askel kävi entistä raskaammaksi ja varmasti lyhyemmäksikin, kaivonkannet piti kiertää, kun yli ei uskaltanut mennä. Vielä viimeinen pysähdys ja vichy-tankkaus kaupan pihassa, josta olisi vähän reilu 3 km perille. Pitkät oli kilometrit ja viimeisellä suoralla rakko puhkesi jalanpohjasta. Olisi tehnyt mieli huutaa ja hypätä autoon. Tai vaikka mennä makaamaan siihen tielle, mutta tiesin, että siitä ei enää nousta jos näin tekee.
Edessä oli viimeinen mutka ja alkoi kuulumaan vihellystä, taputusta ja kannustushuutoja. Vaununaapurit oli kokoontuneet vastaanottamaan, oli mitalit, maalinauhta ja kaikki. Maalinauhan kohdalla kello näytti tasan 57 kilometriä ja oli lupa pysähtyä.
Olo oli uskomaton! Käveltiin kotoa kesäpaikalle, 57 kilometriä! Tiukkaa teki, mutta käveltiin.
En ole siis ikinä vielä mennyt jalan näin pitkään. Pyöräillyt olen Jurvaan pari kertaa ja kerran pois. Pidempiä pyöräilymatkoja on muutama muukin. Mutta jalkojen päällä en ole näin pitkään ollut ikinä. Mitään varsinaista syytä tähän ei ollut muuta kuin se, että haluttiin tämä tehdä. Se että päädyttiin tekemään se yhdessä, on piste ii:n päälle.
Jos jotain opin tästä, on se se, että vaikka kuinka olen jotenkin aina kuvitellut ihmisen pystyvän kävelemään mihin vaan, kun nyt on suunnilleen hyvässä kunnossa, ei se ole niin. Ei pysty. Pidän itseäni suht hyväkuntoisena, treenaan ja kehitän itseäni jatkuvasti. Silti tämä matka oli näistä lähtökohdista liian pitkä. Tiedänpä ainakin sen, että mikäli pidemmille matkoille vielä aion, töitä on. Ja töitä on paljon.
Instagram: h_niinahelena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti